Kun syntymäpaikka on Sotkamo, näkee päivänvalon Kuopiossa (Helmikuussa iltapäivällä saattoi paistaa aurinkokin), suku on kainuulais-karjalainen, perhe luisuu lapsuuden aikana Etelä-Savoon niin vaikeahan se on sanoa, mistä on kotoisin. Etelä-Savolaisille sanon olevani Pohjois-Suomesta ja muille, että olen eteläsavolainen. Itse ajattelen, että olen hyljekansaa. Eräänlainen yleisitäsuomalainen pohjoisin painotuksin.
Opiskelin ja aloitin työt kirjastoalalla Pirkanmaalla ja Hämeessä. Palasin Etelä-Savoon oltuani poissa 13 vuotta ja toistaiseksi elämä täällä on maistunut. Päätös syntyi sutjakkaasti: olin jo pitkään haaveillut paluusta kotiseudulle tai ainakin sinne päin ja kun koulutusta vastaava työpaikka avautui (edellisen kerran Rantasalmelle rekrytoitiin kirjastonjohtaja nelisenkymmentä vuotta sitten) niin rohkaistuin, vaikka se vaatikin perheen ja kodin hajasijoittamista ja Hämeen ja Savon välillä vaeltavaa elämää.
Kenelle maallemuutto sopii?
Ihmiselle, joka on valmis näkemään vaivaa, joka on hyvä verkostoitumaan ja tarttumaan toimeen. Paikkakunnalla on yksi lääkäri, toisen rekrytoiminen on ikuisuusprojekti. Esimerkiksi lähikaupungin päivystävässä apteekissa piipahtaminen kestää toista tuntia etenkin, jos sattuu huono sää ja tarvitsee kahvitauon. Autotta ei pärjää: Joroisiin pääsee bussilla kerran vuorokaudessa, saman vuorokauden puolella ei pääse bussilla Joroisista takaisin Rantasalmelle. Hyväkuntoinen rautatie menee kuuden kilometrin päässä, mutta kunnostetulla radalla ei ole (synti ja häpeä) matkustajaliikennettä. Palveluita löytyy, mutta niitä pitää osata etsiä muualtakin, kuin kauppakeskuksista, mikä edellyttää taas vaivannäköä, verkostoitumista, toimeentarttumista ja autoilua.
Itseni kannalta on tietysti keskeistä, mitä Rantasalmella on ja mitä täältä saa. Kunta auttoi asumisjärjestelyissä, lapsi sai paikan vuoropäiväkodista, työni on antanut minulle ammatillisesti enemmän, kuin toivoin. Tulin hakemaan rauhallista ja luonnonläheistä elämää itäsuomalaisesta kirkonkylästä. Sain elämänlaatua ja uusia ystäviä. Minulla on täällä ollut paremmat mahdollisuudet toteuttaa itseäni ja unelmiani kuin missään ehkä siksi, että täällä joutuu luomaan itsekin viihtymisen ja elämisen edellytyksiä. Täällä olen juossut ensimmäisen kymppini, näytellyt ensimmäistä kertaa kesäteatterissa, kyninyt kukon ja nähnyt norpan. Asun kirkonkylällä rivitalossa, en missään Onnelin ja Annelin talossa, mutta kun istun takapihan rappuselle kevätiltana, en kuule mitään muuta, kuin Jumikkalanharjun mäntyjen havinaa ja Kosulanlammilla kailottavat kurjet ja joutsenet. Minulle merkitsee paljon myös se, että tunnen ihmiset. Kun vien lasta hoitoon ja kävelen siitä töihin saatan tuntea nimeltä kaikki vastaantulijat. Mielestäni se on mainiota.
Olen myös huomannut, että Rantasalmelle tai tänne Suomen itäkyljelle on helppo luoda asioita. Olen tutustuttanut työni kautta toisiinsa nuoria maallemuuttaneita naisia, jotka haaveilevat jonkinasteisesta omavaraistaloudesta (kanakerho) ja järjestänyt kirjastoon tilaa ja aikaa ihmisillä, jotka harrastavat kirjoittamista tai kirjoittavat työkseen (kirjaston kirjoittajatreffit). Pienille toiminnallisille yhteisöille on kysyntää, tarvitaan vain ihmistä, joka yhyttää ihmisiä ja koordinoi toimintaa.
Toivon, että Rantasalmella osataan arvostaa oman alueen osaajia ja ylläpitää elämää. Toivon, että ihmiset käyttäisivät ahkerasti Rantasalmen palveluita ja tuotteita. Toivon, että ihmiset myös itse loisivat tänne elämää osallistumalla, yrittämällä, tekemällä kulttuuria suojelemalla ja varjelemalla ympäristöä: itäsuomalaista kylänraittia, savolaista ihmistä ja järviluontoa.
Jenni Kyllönen-Peltoniemi,
Toenperän kirjasto, Rantasalmi
Linkki rautatieharrastajien keskusteluun Savonlinna-Pieksämäki -radasta ja raideliikienteestä.
.jpg)
